Johdanto
Jo myöhäiskeskiajalla oli määrätty, että talonpoikien velvollisuutena oli rakentaa pappiloihin ”seitsemän huonetta”, mikä tarkoitti myöhempinä aikoina seitsemää rakennusta: tupaa, paistinhuonetta, latoa, vilja-aittaa, ruoka-aittaa, luhtia ja navettaa. Myöhemmät pappilat rakennettiin yleensä entisten pappiloiden paikalle, jolloin voitiin käyttää ikivanhoja muurattuja kellareita edelleen. Pappilat rakennettiin yleensä vesistöjen äärelle sujuvien kulkuyhteyksien vuoksi.
Pappilarakennusten hirret noudettiin pappilan tai tarvittaessa talollisten metsistä. Rakennusten valmistus ja ylläpito olivat seurakuntalaisten tehtävä. Pappilan maatilan tuotto oli osa papin palkkaa, mutta huomattava osa papin saatavista koostui seurakuntalaisten toimittamista luonnontuotteista kuten viljasta, heidän suorittamistaan päivätöistä pappilan tiluksilla sekä erilaisista toimitusmaksuista kuten vihkimisestä ja hautaamisesta. Vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä alettiin siirtyä vähitellen luontaiseduista rahapalkkaan. Päärakennus jäi edelleen papin ja hänen perheensä asunnoksi.
Pappiloita koskeviin veroluonteisiin kansalaisvelvollisuuksiin ei aina suhtauduttu myönteisesti. Kautta vuosisatojen talonpoikien keskuudessa esiintyi paikoin kapinahenkeä ja pyrkimystä laiminlyönteihin. Säätypappien privilegioita ja joskus verrattain yltäkylläistä elämäntyyliä arvostelivat myös talonpoikaistaustaiset ja herätysliikkeistä ihanteensa ammentaneet nuoremman polven papit. Rovastin poika ja pappilassa kasvanut kirjailija Juhani Aho toi esille papin perheen ristiriitaisia henkilösuhteita. Kirjailija Väinö Linna puolestaan kuvasi väkevästi romaanitrilogiassaan ”Täällä pohjan tähden alla” pappilan ja torppareiden paikallista konfliktia, joka oli osa laajempaa yhteiskunnallista ja aatteellista käymisprosessia 1900-luvun alkupuolella.
Pappiloiden ja pappissäädyn privilegioiden historia ei siis ole ristiriidaton, mutta toisaalta paikalliselle väestölle saattoi olla kunnia-asia, että kirkkoherra pappilassaan tuli kaikin puolin hyvin toimeen. Katsottiin, että pappilan, kirkon ja kellotapulin tuli kuvastaa pitäjän suuruutta ja varallisuutta. Lisäksi pappilat olivat eräänlaisia edistyksen keskuksia. Kokeellisen tieteen keksintöjä otettiin nopeasti käyttöön. Esimerkiksi 1700-luvulla pappiloissa saattoi olla lämpömittarin ohella ilmapuntari, vuonna 1766 Kaarlelan pappilassa oli jonkinlainen sähkökone (elektrisk machin) ja vuonna 1775 Kruunupyyn pappilassa käytettiin kompassia ja mikroskooppia. Pihamaan aurinkokellon saattoivat syrjäyttää seinäkello ja taskukello. Elettiin valistuksen ja hyödyn nousukautta.
Pappien opetukset eivät sisältäneet pelkästään uskonoppia ja siveellisyyttä, vaan aiheina olivat myös maanviljelys, puutarhanhoito ja talouden hoito. Luonnonhistorian ja talousopin professori Pehr Kalm kehotti jo 1700-luvun puolivälissä Turun ylioppilaita perustamaan tuleviin virkataloihinsa puutarhoja, joita hän oli ulkomaan matkoillaan nähnyt. Kalm väitti monen vaarallisen taudin, kuten keripukin, hermosairauden, polttokuumeitten, halvauksen, luuvalon ja keuhkotaudin johtuvan liiasta lihansyönnistä, suolaisen ruuan käytöstä sekä paljosta istumisesta. Hän suositteli ruokavalioksi ennen kaikkea maito- ja kasvisruokia. Nuoret opiskelijat innostuivatkin keräämään muun muassa omenan, kirsikan ja luumun siemeniä, joita he veivät pappiloihinsa istutettavaksi. Rosenlundin pappilassa kirkkoherra Gabriel Aspegren rohkaisi rahvasta kasvattamaan ja jalostamaan kasveja, joiden avulla voitaisiin torjua katovuosien aiheuttamat nälänhädät ja samalla voitaisiin vähentää tuontia ulkomailta.
Papisto kantoi vastuuta usein myös pitäjän terveydenhuollosta, rokotuksista, köyhänhoidosta ja kansanopetuksesta. Papistolle saattoi kuulua myös kunnallishallinnollisia tehtäviä, kuten viljamakasiineista huolehtimista ja siltojen kunnostamista. Yhteiskunnallista aktiivisuutta kuvastaa muun muassa se, että Kokkolaan kirkkoherraksi valittu Edvard Johansson oli 1800-luvun lopulla ahkera suomalaisuuden ja suomenkielisen oppilaitoksen puolestapuhuja. Monipuolisena yhteiskunnallisena ja eettisenä vaikuttajana tunnetaan laajalti Kaarlelan pappilan kirkkoherra Anders Chydenius.
