Kaskenpoltto ja kytöviljely
Suomen harvaan asutuilla seuduilla kaskiviljely eli metsän polttaminen on ollut perinteisen viljelyn edullisin keino tuottaa viljaa. Myös Keski-Pohjanmaalla peltojen tuottoa täydennettiin kaskeamalla.
Kaskea poltettiin 1800-luvulla vielä koko Suomessa, mutta Keski-Pohjanmaalla keskenpoltto oli jo väistynyt. Viimeisiä kaskeajia tavattiin tuolloin vielä muun muassa Reisjärvellä.
Myös kydön eli soiden polttaminen on ollut tavallinen tapa raivata maata. Kydön polttoa pidettiin ryöstöviljelynä, jolla pilattiin monta suota. Toisaalta onnistuessaan soiden raivaus, rahkan polttaminen ja suon saveaminen toivat uutta peltoalaa.
Huhtakaskia ja ahoja
Tavallinen kaski tehtiin havu- tai lehtimetsiin. Havumetsiin tehtyä kaskea kutsuttiin huuhtaksi tai huhtaksi.
Kaskialan muuttuminen ahoksi vei kolmesta kymmeneen vuoteen sen mukaan, kuinka monta satoa kaskesta otettiin ja mitä viljaa kaskeen kylvettiin. Raivauksen ja viljelyn jälkeen kaski ruohottui, jonka jälkeen se kelpasi laitumeksi. Koivut ja lepät alkoivat vähitellen vallata kaskea, tosin taimettuminen viivästyi karjan laiduntamisen takia.
Tasaikäinen lehtimetsä sopi uudelleen kaskettavaksi 15–30 vuoden kuluttua. Vähitellen päästiin kiertoviljelyyn, jolloin sama kaski saatettiin kasketa uudestaan.
Keskipohjalaisessa nimistössä tapaa edelleen muistoja kaskikulttuurista. Esimerkiksi Huhtala-nimi paljastaa vanhan maankäyttötavan. Myös vanhassa kartta-aineistossa on merkittynä runsaasti vanhoja kaskialueita (svedje). Aho- ja halme-nimet eri muotoineen on varsin tavallista nimistöä edelleenkin eri kunnissa.
Kytösavuja
Kasken polton lisäksi keskipohjalaiset alkoivat polttaa kytöä eli soita. Suo kuivatettiin, ojitettiin ja kuokittiin. Suo poltettiin juurakkoineen, jolloin saatiin maata ravitseva tuhkakerros. Kytöpellot olivat tuottavia ja niitä kylvettiin 3-4 vuotta peräkkäin. Sen jälkeen ne jätettiin niityiksi. Kytöviljelystä saattoi tulla ryöstöviljelyä varomattoman polton takia. Pellot saattoivat palaa "mahoksi" asti.
1800- ja 1900-lukujen aikana soiden raivaus, rahkan polttaminen ja savenajo suolle lisäsi selvästi peltopinta-alaa maakunnassa. Kytösavun haju merkitsi myös maatalouden edistymistä.
Kytö-nimi näkyy edelleen monien kuntien nimistössä, kuten Kytökylä Haapavedellä tai Kytö-sukunimi Perhossa. Edelleenkin Keski-Pohjanmaalla on vahva kulottamisperinne. Keväisin poltetaan innokkaasti kesantopeltoja ja tienvarsia.
