Tarinaa

Väinö Vistbacka oli ottanut Niskakorvessa kotieläimekseen ketunpennun, joka oppi olemaan ihmisten parissa. Se saattoi pyrkiä taloon majoittuneiden työmiesten syliin. Riehakkaalla ketulla oli tapana varastaa ja repiä työmiesten kintaita.

Väinön poika kertoo ketusta ja isästään tapahtuman, joka koitui valitettavasti ketun kohtaloksi. Väinö oli tullut yhtenä päivänä työreissultaan uupuneena kotiin ja oli heti heittäytynyt penkille nukkumaan ja kovaäänisesti kuorsaamaan. Kettu oli puikahtanut uuninsolasta isäntänsä lähelle nuuhkimaan ja heiluttamaan korviaan. ”Hyppäs sitten taiten Väinön viereen, pää kallellaan kurkisteli harvahampaiseen kitaan, ja vissiin se päätteli, että voitelua tuonne tarvitaan. Nosti sitten miehekkäästi takajalakaansa ja suhautti terveisensä suuhun. Väinöllä taisi olla moottori imun puolella, ja ketun antimet meni vissiin keuhkoihin asti. (…) Kettu perrrkele! Kettua niskasta kiinni, haulikko seinältä, ja lankut jytisten ukko harppoo rappusille, nakkas ketun ilimaan ja lennosta ampu. Sitten vähän päästä melekein itkua väänsi ja manas, että kaikesta joutavasta sitä pittääki malttisa menettää.” Kettu oli Väinölle niin tärkeä, että hän täytti ketun ja piti sitä esillä. (Lappi 2011)