Johdanto

 

Eskolan metsärata eli Pikkurata keskisellä Keski-Pohjanmaalla oli erikoinen ilmiö suomalaisessa metsätaloudessa. Metsähallituksen omistama Pikkurata oli kapearaiteinen ja pisimmillään lähes 70 kilometriä pitkä puunkuljetusrata, joka rakennettiin käsivoimin ja sen aikaisin työvälinein vaikeakulkuisten sydänmaiden halki. Rautatie vetureineen, vaunuineen ja resiinoineen oli käytössä noin neljäkymmentä vuotta 1920-luvun alusta 1960-luvun alkuun.


Rataa pitkin kuljetetut noin kaksi miljoonaa puukuutiota tuotiin Sievin, Reisjärven, Toholammin ja Lestijärven metsistä. Liikkeellä ei ollut pelkkää puutavaraa vaan myös satoja ihmisiä erilaisine taustoineen ja tarinoineen. Suurin osa työmaiden työntekijöistä oli kotoisin lähialueilta mutta myös muualta Suomesta. Alkuvaiheessa töissä oli jonkin aikaa myös satakunta Kronstadtin linnoituksessa kapinaan noussutta ja sieltä paennutta merisotilasta Neuvosto-Venäjältä.


Eskolan kylä ratapihoineen ja rakennuksineen kasvoi voimakkaasti Pikkuradan rakentamisen jälkeen 1920-luvulla. Kylään siirtyi uusia asukkaita, sillä työpaikkoja oli runsaasti tarjolla. Yli kymmenen kilometrin matka Kannuksen kirkonkylään merkitsi sitä, että eskolalaiset järjestivät monenlaisia palveluja ja toimintoja omin päin. Esimerkiksi Eskolan työväentalon vihkiäiset pidettiin vuonna 1924. Kylän nopea kasvu ja vilkastuminen aiheuttivat paikallisessa kantaväestössä monenlaisia mielipiteitä, epäilyksiäkin, kuten Arto Ojakangas kirjoittaa Pölkynvälit-romaanissaan:


”Minusta on vain mukavaa kun eläminen kylällä on lisääntynyt. Moni muukin kylän nuoremmasta väestä on kanssani samaa mieltä. Vanhemmat ja varsinkin ne viljelijät, joiden maita jäi ratalinjan alle, ovat mummon tapaan epäluuloisia tai peräti vihamielisiä. Suurin osa körttisistä, joiden seuroissa itsekin kuljen ja joiden joukkoon lasken kuuluvani, uskovat kunnollisen elämän katoavan kylältä metsähallituksen metsäradan vuoksi. Sen kaikki joutuvat myöntämään, että Pikkuradalta saadut ansiot ovat siirtäneet monessa mökissä nälkää tuonnemmaksi.”


Metsissä hakatut puut vedettiin hevosvoimin metsäradan varteen noutopaikkoihin, joissa lastaajat siirsivät käsivoimin puutavaran junanvaunuihin. Pokasahan ja kirveen rinnalle saatiin ensimmäisiä moottorisahoja käyttöön vasta 1950-luvun puolivälissä. Lestijärvellä puutavaraa tuotiin radan varteen uittamalla. Halot kannettiin sylissä, mutta suurempi puutavara vyörytettiin tukipuita pitkin vaunuihin. Kaikkiaan neljä veturia kuljetti sydänmailta puutavaran Eskolaan, joka oli suurhankkeen toiminnallinen ja hallinnollinen keskus. Sieltä puutavara kuljetettiin VR:n junilla sahoille, tehtaille ja satamiin. Hakkuut, lastaus, lossaus ja kunnossapito työllistivät talvisin enimmillään jopa 500 henkeä. Ojakangas kirjoittaa:


”Pikkuveturi puhkuu radan suunnalla. Se kulkee taaksepäin ja työntää haloilla lastatut vaunut ison veturin jättämien vaunujen viereen. Pikkujuna pysähtyy. Mies juoksee veturin ja ensimmäisen vaunun väliin, ja kohta veturi lähtee ja vaunut jäävät. Pian vaunujen väliin pannaan lankku ja miehet alkavat kantaa sitä pitkin halkoja pikkuvaunuista isoihin vaunuihin. Sitä sanotaan lossaamiseksi.”


Metsähakkuille tulleet miehet majoittuivat radan varrelle rakennettuihin kämppiin, paremman puutteessa jopa maapohjaisiin savupirtteihin. Hevosille oli rakennettu talleja. Lastausmiehet asuivat asuntovaunuissa, joita siirreltiin radalla tarpeen mukaan. Varsinkaan alkuaikoina asuminen ei ollut hääviä ahtaissa ja kylmissä tiloissa, joissa syöpäläisetkin majailivat. Ajan myötä olosuhteet paranivat, kun saatiin toimivampia asuintiloja ja metsähallituksen palkkaamat kämppäemännät alkoivat huolehtia ruuanlaitosta ja siivouksesta.


Metsähallitus lopetti radan toiminnan 1960-luvun alussa, koska se oli käynyt taloudellisesti kannattamattomaksi. Kalusto ja kiskot myytiin romuraudaksi. Osa metsäkämpistä myytiin yksityisille ja niitä siirreltiin muualle, osa kämpistä hävisi kokonaan. Työntekijät hakeutuivat maatalouden pariin tai tehtaisiin töihin, osa muutti Ruotsiinkin.


Jäljellä on järven rannalla sijaitseva, vuonna 1947 rakennettu Saariveden kämppä ja Eskolassa sijaitseva veturitalli, joka on nykyään aktiivinen kylätalo. Kylätalon pihalle on hankittu museoveturi vaunuineen. Eskola-talon pihapiiristä löytyy metsäradan pienoismalli. Perinnekeskus sijaitsee lähellä Eskolan kesäteatteria ja maauimalaa.


Puretusta radasta on jäljellä metsätie, joka sopii hyvin vaellusreitiksi joko jaloin tai ajoneuvoin. Metsätien varrella on opastauluja, jotka kertovat paikkojen historiasta.
 

 

 

Tekijät ja lähteet

  

Käsikirjoitus: Kari Ilmonen

 

Kuvat: Kari Ilmonen, Pitkin Pikkurataa -hanke ja Matti Parikka

 

Graafinen ulkoasu: Creative Preludi

 

Tiimi: Kari Ilmonen, Arto Ojakangas, Miia Tiilikainen, Jaakko Hautamäki, Tuomo Härmänmaa, Veli-Matti Tornikoski ja Matias Meriläinen

 

Lähteet:

Eskola, elävästi eteenpäin. Metsäratamuseo/saha. http://www.eskolankyla.fi/matkailu/metsaeratamuseo-saha


Eskolan metsärata. Elämää Pikkuradan varrella. Toim. Arto Ojakangas. Eskolan Kyläyhdistys ry. Kannus 2016.


Kotoisin Kannuksesta. Historiaa, kuvia ja tarinoita. Toim. Eero Hanni. Kannus-Seura ry. Kannus 2015.


Ojakangas, Arto: Pölkynvälit. Länsirannikko 2005. Kokkola.


Ojakangas, Arto: Linnunkantaja. Länsirannikko 2009. Kokkola.


Ojakangas, Arto: Aurinkomutka. Länsirannikko 2012. Kokkola.


Ruuttula-Vasari, Anne: Eskolan metsärata eli pitkin pikkurataa. Kannuksen ja Sievin kulttuurilautakunta. Ylivieska 1988.

Tervetuloa Eskolan metsäradalle

 

 

Valtion puunkuljetusta palvellut Eskolan metsärata työllisti aikanaan satoja, ellei tuhansia ihmisiä Eskolan kylän ja lähikuntien alueella. Vaikka Pikkurata päättikin toimintansa 1960-luvun alussa, sen historiaa vaalitaan monin eri tavoin.

 

Metsäratamuseon kohteita on eri puolilla Eskolaa. Keskeltä kylää löytyy radan keskus, kylätaloksi kunnostettu veturitalli, jonka pihassa on museoveturi. Monipalvelukeskus Eskola-talon pihapiirissä sijaitseva metsäradan pienoismalli on mielenkiintoinen käyntikohde ja Eskola-talolla on mahdollisuus nauttia myös lounasta tai vaikka kahvit. Metsäradan perinnekeskuksesta, läheltä Eskolan kesäteatteria ja maauimalaa, löytyy muun muassa metsäradan ensimmäisen veturin näköismalli.

 

Entistä ratapohjaa pääsee kulkemaan sekä jalkaisin, pyörällä että autolla. Eskolan Pikkuratavaellukselle osallistuminen on jännittävä tapa tutustua historiallisiin luonnonmukaisiin maisemiin, mutta yhtä hyvin kierrokselle voi lähteä omatoimisestikin.

 

Metsärata on merkittävä osa Eskolaa, sillä se antoi kylälle oman erityisen luonteensa, joka on havaittavissa vielä tänäkin päivänä.

 

Tervetuloa tutustumaan ainutlaatuiseen kohteeseen!

 

Keskustele Twitterissä #MetsärataGL!

Eskolan kylä

Eskola-talo Koulutie 3 / Veturitalli, Eskolan kylätalo Pinolankatu 1 / Perinnekeskus 63.9079N 24.1731E Kannus

 

Metsäradan myötä Eskolan aseman seudusta kasvoi vilkas ja monipuolinen työ- ja asuinalue. Sydänmailta asemapihalle tuotu puutavara lossattiin suoraan VR:n vaunuihin tai halot ladottiin väliaikaisesti valtaviksi aumoiksi odottamaan myöhempää lastausta. Asemapihalla ja sen läheisyydessä sijaitsi veturitallin lisäksi muun muassa konttorirakennus, korjauspaja, hiilivaja, halkovaja, varastosuojia ja henkilökunnan asuinrakennuksia. Kujalan kahvila oli tärkeä levähdyspaikka.

 

Asema-alueen läheisyyteen rakennettiin myös käpykaristamo, taimitarha, pilketehdas ja saha. Käpykaristamossa kuivattiin käpyjä, joista saatiin siemeniä metsähallituksen metsiin istutettavaksi. Taimitarhassa, jossa sijaitsi kastelua varten nykypäivänäkin pystyssä oleva vesitorni, tuotettiin männyn- ja kuusentaimia metsänhoitoalueiden tarpeisiin. Pilketehtaassa tuotettiin puupilkkeitä varsinkin jatkosodan aikana autojen polttoaineeksi. Sahalla tehtiin puutavaraa lähinnä kämppien, tallien ja muiden rakennusten tarpeisiin.

 

Onnettomuuksiltakaan ei vältytty. Sen lisäksi että veturi saattoi kolaroida auton kanssa tai suistua radaltaan missä tahansa päin metsärautatietä, niin tulipalojakin syttyi. Esimerkiksi Eskolan asemapiha ja kylä olivat vaarassa elokuussa 1955, kun tuli pääsi irti halkoaumoissa. Paloalue oli laaja ja uhkaava, mutta usean palolaitoksen ja tuntikausia kestäneen ankaran työskentelyn ansiosta tulipalo saatiin rajoitettua ja lopulta sammutettua. Halkoja paloi yli 7000 kuutiometriä, mutta isommalta katastrofilta vältyttiin.

 


Tarinaa

 

”Veturitalli oli suosikkipaikkani. Siellä oli mustaa ja hämärää ja aina joku veturi, jonka mekaniikkaa tuli tutkittua ja vertailtua toisiin vetureihin. Ykkönen ja Kakkonen olivat muistaakseni saman kokoisia. Kakkonen oli eniten käytössä. Kolmonen oli suurempi ja valmistettu Suomessa. Suurin oli Ranko.” (Seppo Paavolan sähköpostihaastattelut 2015, Eskolan Metsärata -teos)


Myöhemmin alettiin halkoja myös aumaamaan. Siinä oli urakkana kahdeksan metsäradan halkovaunua viiteen mieheen. Halot olivat aivan tuoreita, joten se oli kovaa työtä. Aumat olivat yleensä viisipinoisia ja kaksikymmentä metriä pitkiä. (…) Muunkin kokoisia aumoja oli. Oli seitsemänpinoisia ja pitempiä kuin 20 metriä.” (Eero Ojakankaan muistelmat noin 1995, Eskolan Metsärata -teos)


”Ratapohjan kuivatusta seuraavat työvaiheet vaativat minulta perehtymistä. Meneillään on yhtä aikaa kuivatustöiden ja ratalinjan raivaamisen lisäksi ratapenkan sorastus, ratapölkkyjen ja kiskojen asettaminen, veturitallin, pajan ja asuntorakennuksen rakentaminen, radan varteen tulevien kämppien tekeminen, kaluston hankkiminen ja lisäksi täytyy hakkuut suunnitella ja käynnistää. (…) Rata ulottuu jo pitkälle valtion metsiin. Halkojen teolla on kiire pelkästään omien veturien polttoaineen turvaamiseksi ja eteenpäin tavaraa pitäisi saada. Radan tulisi tuottaa!” (Ojakangas: Aurinkomutka 2005)


”Veturi savuaa. En oikein luota sen olemiseen ja kiskoilla pysymiseen ja yritän aina pitää matkaa itseni ja sen välillä. Ei ole haitaksi jos on koneen suhteen viisas. Sanovat, että kuuman veden höyry työntää veturin liikkeelle. Sanovat kun uskovat. Minä en. Jos kuuma vesi rautaa liikuttaisi niin johan liitäisivät kaikki pyykkipadat ja kahvipannutkin Venäjän maalle tai Ruotsiin asti. Liitäisivät! (…) Herrat uskottelevat kaikkea. Niillä on piru liitossa kanssaan. Piru!” (Ojakangas: Aurinkomutka 2005)

 


Kuvat

 

 

Veturitalli, kylätalo

 

Asemaseudun pienoismalli

 

Museoveturi

 

Veturin näköismalli perinnekeskuksessa

 

Eskolan asemanseutua

 

Veturitalli

 

Halkoaumoja


Video

 

Katkelma Pikkupässi-näytelmästä. Eskolan kesäteatteri 2016.

 

 


Kartta