Metsän aarteiden ja vartijoiden reitti
Tervetuloa Metsän aarteiden ja vartijoiden reitille
Keski-Pohjanmaan metsissä on ollut ja on monenlaisia aarteita. Vihreäksi kullaksi kutsuttu metsä on suonut ihmisille elantoa, lämpöä ja suojaa. Tärkeä elinkeino 1700- ja 1800-luvuilla oli tervanpoltto, jota oli pakko ruveta rajoittamaan, sillä metsät olivat alkaneet huveta huolestuttavasti. 1800-luvun puolivälin jälkeen kruununmetsien valvontaa varten perustettiin metsähallinto ja metsänvartijoiden virkoja.
Tervan valmistus oli pitkällinen ja monivaiheinen työprosessi, jossa tarvittiin taitoa ja huolellisuutta. Metsänvartijat puolestaan olivat erikoisia persoonia, kukin tavallaan.
Lestijärveltä Halsualle kulkevalla reitillä voi tutustua monenlaisiin kohteisiin, jotka liittyvät metsien hyödyntämiseen ja metsien käytön valvontaan. Reitin lähtöpaikka on Lapin talo Lestijärvellä, mutta reitille voi lähteä myös toisesta suunnasta, Halsualta.
Faktojen ohella kohteista ja henkilöistä kirpoaa kiehtovia tarinoita.
Tervetuloa Metsäaarteiden ja vartijoiden reitille!
Keskustele Twitterissä #MetsänaarteetJavartijatGL!
Johdanto
Metsä on ollut ja on täynnä aarteita, jos ymmärrämme ne puun hyödyntämisenä elinkeinona. Metsästä on satojen vuosien ajan noudettu mastopuita purjelaivoihin ja rakennuspuuta taloja varten, valmistettu tervaa ja pikeä myyntiin sekä hakattu puuta asumusten ja saunojen lämmittämiseen. Metsän aarteisiin kuuluvat myös marjat, sienet ja riista, joilla ihmisiä on ravittu ja ravitaan. Metsä on tarjonnut aineellisen hyvinvoinnin lisäksi myös rauhaa ja turvaa. Isovihan aikana 1710-luvulla metsiin rakennettiin piilopirttejä, joiden toivottiin olevan venäläisten tuhotöiden ulottumattomissa. Myös Suomen sodassa 1800-luvun alussa metsät tarjosivat suojaa Venäjän sotajoukoilta.
Tervaa vietiin rannikon satamiin jokiveneillä ja talvisin hevosilla. Sydänmailta tervankuljetus kaikkineen oli raskas ja hankala työvaihe. Ennen kuin terva oli myyntikelpoista satamakaupunkien porvareille, se piti tarkistaa ja todeta lailliseksi. Laillisuuden osoituksena tynnyreihin poltettiin vuosiluku ja kruunu. Kokkolassa ja Pietarsaaressa sijaitsivat tärkeimmät tervasatamat, joista tervaa vietiin suurilla purjelaivoilla Tukholmaan asti. 1700-luvulla Keski-Pohjanmaalla tuotettiin tervaa peräti noin neljännes koko Ruotsi-Suomen tervatuotannosta. Alueelta vietiin tervaa 1700-luvun toisella puoliskolla alun toista miljoonaa tynnyriä.
Metsien huvetessa jo 1700-luvulla tervanpoltto siirtyi yhä enemmän sisämaahan, Perhonjokilaakson ja Lestijoen metsäalueille, mikä merkitsi tervan kuljetusmatkojen pidentymistä entisestään. Satamakaupungissa väsyneitä tervankuljettajia ja hevosia vastassa olivat porvareitten lähettämät tervapojat, jotka lupasivat kuljettajille monenlaista hyvää tervakauppojen vastineeksi. Jos kauppa syntyi, kuljettajia kestitiin kauppiaiden majatuvissa – suolakalaa, kaljaa, viinaa, tupakkaa ja makeisia ei pitänyt puuttuman. Arvatenkin myös hevosista pidettiin hyvää huolta.
Tervahautojen tekoon, polttoon ja purkuun on liittynyt monenlaista kansanperinnettä, kuten piirileikkejä, tanssia ja kestitystä. Polttotapahtuman onnistumista vahtivaa tervamestariakin on täytynyt pitää hereillä. Tervaan liittyen on syntynyt sanontoja, jotka elävät vieläkin, esimerkiksi: ”Jos ei sauna, viina ja terva auta, niin tauti on kuolemaksi.”
Tervahauta Lestijärvellä 1950-luvun alussa (Suur-Lohtajan historia II, 160)
Tervakulttuuriin on kuulunut myös taikauskoa. Haudan sytyttäminen on ollut juhlallinen toimitus ja siihen on saattanut kuulua outojakin rituaaleja: ”Joka haudalla oli oma haltijansa ja tervanpolttaja saattoi tehdä haudan ympärillä kierroksia, joilla nähtävästi on ollut hautaa suojaava vaikutus” (Jämsä 1978, 136). Eino Isohanni (1978, 252) kertoo terva-aineksia käyttävästä noidasta, joka ”vei hammastautisen saunan porstuaan, haki tervaspuuta, josta vuoli kolme tikkua. Joka tikulla kaivoi kipeän hampaan ientä. Sitten piti hoidettavan sylkeä kolmasti avaimenreikään verta ja kolmasti lyödä kädet ristiin tuulimyllyn siiviksi. Nyt noita piilotti tikut ja hampaan piti kestää terveenä siksi kunnes tikut lahosivat.”
Perinteinen tervanpoltto hiipui vähitellen 1800-luvun loppupuolella ja lopahti kokonaan 1900-luvun alussa. Tervaa toki tarvittiin yhä kotitarpeiksi, esimerkiksi nahkasaappaiden rasvausseokseen, kärryjen ja rekien suojaamiseen ja lehmien sorkkien hoitoon, mutta sitä ei enää poltettu omissa tervahaudoissa, ”joista oli vain mustia tuoksuvia kuoppia jäljellä lähimetsissä”, kuten Viljo S. Määttälä on todennut kirjassaan Rautamestareiden kylä (2000, 45). Talvi- ja jatkosodan aikana tervaa ja hiiltä tarvittiin autojen hiilikaasuttimiin. Lestijärvellä tehtiin teollisesti tervaa toisen maailmansodan jälkeen, sillä tervaa tarvittiin muun muassa voiteluöljyn raaka-aineeksi ja veneisiin. Piestä yritettiin tehdä jopa purukumia, mutta tämä yritys epäonnistui. Tervatehdas oli alueella joka tapauksessa merkittävä työllistäjä 1950-luvun loppuun asti.
Ruotsin vallan aikana lainsäädäntö ja sen olematon valvonta sallivat paljon vapauksia metsien käytölle. Metsiä hyödynnettiin ja haaskattiin suruttomasti: mastopuita kaadettiin, lautoja sahattiin, kaskia kaadettiin ja tervaa poltettiin rajoituksetta. Esimerkiksi Lestijärvellä 1780-luvulla joillekin taloille oli annettu lupa vain muutaman tervatynnyrin valmistamiseen per vuosi, mutta asetukset ja käytäntö eivät kohdanneet: kyseiset talot saattoivat tuottaa säännöstä piittaamatta 20–30 tynnyriä tervaa.
Valtion metsiä koskeva vuonna 1851 säädetty metsäasetus ja hieman myöhemmin perustettu metsähallinto pyrkivät säännöstelemään metsien liiallista hyödyntämistä. Perustettiin metsänvalvontaa suorittavia ammatteja, joista metsänvartijat olivat niitä, joiden tehtävänä oli liikkua omissa vartiopiireissään ja valvoa metsiä varkailta, haaskaajilta, kuloilta ja laittomilta metsästäjiltä. Ilman lupaa ei saanut enää kaataa eikä myydä puuta. Metsänhaaskauksesta joutui käräjille ja siitä seurasi rangaistus.
Lapin talo – Lestijärven kotiseutumuseo
Rantatie 1 Lestijärvi
Lestijärven kotiseutumuseon päärakennusta kutsutaan Lapin taloksi, joka on rakennettu vuonna 1784 ja siirretty vuonna 1956 nykyiselle paikalleen. Lappi-nimeen liittyy monipolvinen ja vuosisatainen sukujen historia. Lapin talo on tiettävästi vanhin Lestijärvellä säilynyt rakennus ja noudattaa pääosin alkuperäistä pohjaratkaisua. Korjausten yhteydessä talon seinistä on löydetty pieniä tapettifragmentteja ja on havaittu, että talon katto on alun perin kalkittu valkoiseksi, mikä voisi kuvastaa talon vaurasta ja edistyksellistä menneisyyttä.
Päärakennus on ollut historiansa aikana pitäjän ”napatalo”, jossa on pidetty pitäjän- ja kuntakokouksia sekä seurakunnan kinkereitä. Talon isännät ovat muutoinkin olleet paikkakunnalla vaikutusvaltaisia ihmisiä, muun muassa lautamiehiä. Talon viimeinen isäntäpariskunta oli Juho Oiva Josuanpoika Lappi ja tämän vaimo Helmi. Oiva oli ammatiltaan poliisi ja hoiti myös paikallisen väen talous- ja lakiasioita. Pariskunta möi – tai lopulta lahjoitti – Lapin talon 1950-luvulla kotiseutuyhdistykselle. Sitä ennen talossa oli ehditty asua pysyvästi noin 170 vuotta.
Tervanpoltto oli merkittävä ja joissakin tapauksissa ainoa elinkeino Lestijärvellä. Lapin talossa pidetyissä pitäjänkokouksissa vastustettiin ankarasti 1830-luvulla kruununvoudin ajatusta tervanpolton lopettamisesta. Kun valtio lopulta 1880-luvulla irrotti kruunun metsät yhteisistä metsistä, tervanpoltto väheni alueella merkittävästi, sillä tervaksien hankkiminen vaikeutui. Kruunun metsistä tervaksia ei saanut enää hakea.
Tarinaa
Halla- ja nälkävuosina 1860-luvun lopulla moni asukas kuoli Lestijärvellä nälkään ja monet tilat autioituivat. Suullisen perimätiedon mukaan Lapin talon valtavaan takkaan olisi tuolloin kuollut nälkiintynyt ihminen. Timo Lappi (haastattelu 23.10.2018) on kuullut tarinan Oiva Lapin pojalta Sepolta:
”Lapin talossa on ollut iso seitsemäntoista leivän takka ja metrisillä haloilla sitä on lämmitetty. Kun nälkävuodet olivat pahimmillaan, taloissa kiersi nälkiintyneitä ihmisiä kyselemässä ruokaa ja jonkunlaista suuhun pantavaa. Sitten kävi niin, että taas kerran Lapin taloon oli tullut tällainen nälkiintynyt mies, joka ei muuta keksinyt kuin mennä suureen uuniin, jonne oli tietenkin tipahtanut jyviä ja varissut jauhoja. Hän oli mennyt uuniin keräämään sinne tipahtaneita ruoka-aineita. Kävi sitten niin onnettomasti, että hän oli niin heikossa kunnossa, ettei hän päässytkään sieltä uunista pois vaan kuoli sinne uuniin. Tämä on järkyttävä tarina.”
Kuvat
Lapin talo
Lapin talon pihapiiriä rakennuksineen
Lapin talon pihapiiriä rakennuksineen
Lapin talon pihapiiriä
Kartta
Reitti
|
Kivestön metsänvartijatila
Kivestönpolku Lestijärvi
Vuonna 1860 perustettiin Lestijärven hoitoalue, johon kuuluivat Kannuksessa, Toholammilla ja Lestijärvellä sijainneet valtion maat ja metsänvartijapiirit. Lestin hoitoalueella oli useita metsänvartijatiloja ja kruununtorppia. Niissä asuvien ja niitä ylläpitävien metsänvartijoiden tehtävänä oli valvoa kruununmetsien käyttöä ja puuttua väärinkäytöksiin. Tiettävästi Lestin hoitoalueen vartijat olivat oikeudenmukaisia ja ottivat huomioon paikallisten ihmisten tarpeita. Metsänvartijat saattoivat antaa avun tarpeessa olleille vaikkapa leipää, jauhoja, jyviä ja perunaa. Monet metsänvartijat tunnettiin erikoisina persoonina. Suoranaisten laittomuuksien osalta vartijoiden oli toimittava saamiensa ohjeiden mukaisesti.
Fredrik Juhonpoika Kivestö eli Veelu (1864–1940) toimi metsävartijana talossa, joka oli vahvistettu metsänvartijatilaksi jo 1860-luvulla. Metsänvartijatilojen tapaan Kivestönkin tila sijaitsi syrjässä, kaukana Lestijärven kirkonkylältä. Piippusuinen ja parrakas Veelu kierteli vartiopiirissään kotitekoisissa sarkavaatteissaan ja kengissään, joista pursusi nevaheinää. Hänet tiedettiin monipuolisena, auttavaisena ja kristittynä miehenä. Hänellä oli tapana antaa leipää köyhille, harjoittaa kansanparannusta ja hoitaa sairaita eläimiäkin. Yliluonnollisia kykyjä hänellä kerrotaan olleen myös. Veelun siirryttyä vanhoilla päivillään vaimonsa Marjaanan kanssa kylälle asumaan ja viljelemään maata hänen poikansa Johan Emil eli Eemeli jatkoi metsänvartijana Kivestön tilalla. Syksyllä 2018 rakennusten perustukset olivat hyvin näkyvissä.
Tarinaa
Kerrotaan, että kun eräänä syksynä perholainen isäntä oli kadonnut ja hukkunut puroon, Veelu osasi selittää, miten onnettomuus oli tapahtunut. Seuraavana keväänä ruumis löydettiin Veelun neuvomasta paikasta. (Lindholm 1995, 340–341)
Tarinan mukaan Veelu oli kävellyt kauppa-asioille kirkonkylälle ja itse piru oli tullut häntä vastaan. Piru oli meinannut koskea Veelua, mutta Veelu oli sanonut olevansa kirkonmies. Piru oli väistänyt Veelua ja rääkäissyt rumasti. Veelun kertomuksen mukaan piru oli ollut huomattavan ruma olento. (Mäkitalo 1989)
Väinä Laakso (1992) kertoo Veelun itse valmistamasta ”halvausvedestä”, joka ei aina tehonnut tarkoitetulla tavalla. Veelun veljellä Antilla oli mennyt roska silmään, jota Veelu hoiti kyseisellä rohdollaan. ”Antti ei päässyt lääkäriin, kun kukaan ei toimittanut. Veelu vain pesi silmää halvausvedellä ja sanoi, että se siitä paranisi. Eihän silmä parantunut vaan rupesi märkimään. Sattui tulemaan Veelun poika, joka oli metsäteknikko, ja rupesi hankkimaan Anttia lääkäriin. Lääkärikään ei tainnut silmälle mitään, vaan toimitti Antin Ouluun silmäklinikalle. Antti meni klinikalle, mutta silmä oli jo mädännyt pään sisälle. Se puhdistettiin ja neulottiin silmä kiinni. Antti surkutteli vain kun ei aikaisemmin ollut laitettu lääkäriin, mutta sanoi vain, ettei siitä huolinut päivitellä eikä voivotella, olihan niitä paljon toissilmäisiäkin.”
Kuvat
Kivestön tilan kivijalkoja syksyllä 2018
Kivestön tilan kivijalkoja syksyllä 2018
Kivestön pihapiirin alkuperäistä puustoa syksyllä 2018
Veelu läheisineen (Aimo Itäniemen arkisto)
Veelu Kivestö (Aimo Itäniemen arkisto)
Kartta
