Peltoviljely

Keski-Pohjanmaalla otettiin käyttöön 1500- ja 1600-lukujen aikana savolaisten tuoma hankokoaura. Pellot eivät olleet vielä sarkoina, vaan pieninä lohkoina ja puulapioilla tehty ojitus oli vaatimatonta. Kesannoinnin avulla rikkaruohot saatiin kuriin. Lannoitusta ei juurikaan ollut.

 

Vielä 1700-luvulla peltoalat olivat pieniä Keski-Pohjanmaan kunnissa. Rukiilla ja ohralla oli suurin merkitys peltoviljelykasveista. Viljelymenetelmä oli kaksivuoroviljely, jolloin osa pellosta oli kesantona. Vain osa pelloista pystyttiin lannoittamaan karjanlannalla.


Viljelykasvit

Jokapäiväinen leipä vielä 1700-luvulla merkitsi käytännössä joko ohraa tai ruista. Vuosisadan lopulla ruotusotamiehen Kaustiselle vuonna 1762 kuljettama peruna vähitellen syrjäytti maakunnassa perinteisen nauriin.

 

Myös kaali ja herne kuuluivat tavalliseen ruokapöytään. Vain säätyläisten pihoilla kasvatettiin porkkanaa, punajuurta ja erilaisia mausteita. Humala maustekasvina oli yleinen koko Keski-Pohjanmaalla.

 

Tupakka, pellava ja hamppu kuuluivat 1700-luvun loppupuolella jo yleisesti viljeltyihin kasveihin. Hamppua käytettiin  kalastuksessa tarvittaviin verkkoihin.

 

1800-luvun lopulla heinäsiemenen- ja kauranviljely yleistyivät ja viljelyn taso parani.


Elonkorjuu

Sirppiä käytettiin elonkorjuussa pitkälle 1900-luvulle asti. Kylvöheinän niittämiseen käytetty pitkävartinen viikate oli käytössä viljan leikkuussa vasta 1930-luvulta.

 

Korjattu vilja puitiin riihessä, jossa korjatut lyhteet ahdettiin parsille. Kuivatuksen jälkeen lyhteet pudotettiin parsilta lattialle. Levitetyistä oljista irrotettiin jyvät varstoilla. Seuloilla ja pohtimilla saatiin vilja puhdistettua jatkokäyttöä varten.

 

1900-luvun alkupuolellla puimakoneet syrjäyttivät perinteisen tavan puida vilja riihessä. Puimakoneitakaan ei tapaa enää maatalousmuseoissa tai alan harrastajien kokoelmissa.

 


Viljamakasiinit

Maakunnan parhaimmille paikoille rakennettiin 1800-luvulla oma viljamakasiini, josta saatiin hädän tullen velkakirjaa vastaan lainaksi siemenviljaa kylvöä varten. Viljaa varastoitiin makasiineihin hyvinä satovuosina halla- ja katovuosien varalta. Monin paikoin manttaalikunnan yhteisestä lainamakasiinista tuli myös 'kassapuoji' eli eräänlainen pankki, josta sai rahaa lainaksi.

 

Manttaalikuntien vanhat makasiinit ovat nyt monin paikoin kotiseutumuseoina. Viljamakasiinien rakenteet, isot jyvälaarit ja varkaiden varalta tehdyt kaksoisseinät  ovat vielä selvästi näkyvissä.  


Myllyt

Keski-Pohjanmaan jokien ja purojen koskipaikat ovat olleet hyviä vesimyllyjen paikkoja. Lähes jokaisella talolla ja kyläkulmalla on ollut oma jauhomylly viljan jauhamista ja sahamylly puutavaran sahausta varten. Tuulimyllyjä on ollut niillä paikoilla, joissa vesivoimaa ei ole ollut käytössä. Toisaalta myllyjen käyttöä rajoitti myös veden määrä kuivina kausina.

 

Vesivoimaa tarvittiin myös tamppimyllyihin, joilla tampattiin villakankaasta kestävää sarkaa. Vesivoimalla pyöritettiin myös pärehöylää, sillä rakennusten pärekatot uusittiin säännöllisesti. 

 

Myllyt toimivat myöhemmmin myös osuuskuntaperiaatteella. 1900-luvun alussa vesirattaat alkoivat korvautua turbiineilla ja osa myllyistä tuotti jopa sähköä kyläkunnille.

Genius Loci -paikkatietopalvelussa maa-teema sisältää tietoa ja tarinaa Keski-Pohjanmaan maataloudesta, muun muassa luonnonniityistä, kaskenpoltosta, karjataloudesta ja peltoviljelystä. Huomion ansaitsevat myös hienovaraiset kädentaidot, joiden materiaalit saadaan tavalla tai toisella maasta.

 

Kaskenpoltto ja kytöviljely

Suomen harvaan asutuilla seuduilla kaskiviljely eli metsän polttaminen on ollut perinteisen viljelyn edullisin keino tuottaa viljaa. Myös Keski-Pohjanmaalla peltojen tuottoa täydennettiin kaskeamalla.

 

Kaskea poltettiin 1800-luvulla vielä koko Suomessa, mutta Keski-Pohjanmaalla keskenpoltto oli jo väistynyt. Viimeisiä kaskeajia tavattiin tuolloin vielä muun muassa Reisjärvellä. 

 

Myös kydön eli soiden  polttaminen on ollut tavallinen tapa raivata maata. Kydön polttoa pidettiin ryöstöviljelynä, jolla pilattiin monta suota. Toisaalta onnistuessaan soiden raivaus, rahkan polttaminen ja suon saveaminen toivat uutta peltoalaa.


Huhtakaskia ja ahoja

Tavallinen kaski tehtiin havu- tai lehtimetsiin. Havumetsiin tehtyä kaskea kutsuttiin huuhtaksi tai huhtaksi.

 

Kaskialan muuttuminen  ahoksi vei kolmesta kymmeneen vuoteen sen mukaan, kuinka monta satoa kaskesta otettiin ja mitä viljaa kaskeen kylvettiin. Raivauksen ja viljelyn jälkeen kaski ruohottui, jonka jälkeen se kelpasi laitumeksi. Koivut ja lepät alkoivat vähitellen vallata kaskea, tosin taimettuminen viivästyi karjan laiduntamisen takia.

 

Tasaikäinen lehtimetsä sopi uudelleen kaskettavaksi 15–30 vuoden kuluttua. Vähitellen päästiin kiertoviljelyyn, jolloin sama kaski saatettiin kasketa  uudestaan.

 

Keskipohjalaisessa nimistössä tapaa edelleen muistoja kaskikulttuurista. Esimerkiksi Huhtala-nimi paljastaa vanhan maankäyttötavan. Myös vanhassa kartta-aineistossa on merkittynä runsaasti vanhoja kaskialueita (svedje). Aho- ja halme-nimet  eri muotoineen on varsin tavallista nimistöä edelleenkin eri kunnissa.


Kytösavuja

Kasken polton lisäksi keskipohjalaiset alkoivat polttaa kytöä eli soita. Suo kuivatettiin, ojitettiin ja kuokittiin. Suo poltettiin juurakkoineen, jolloin saatiin maata ravitseva tuhkakerros. Kytöpellot olivat tuottavia ja niitä kylvettiin 3-4 vuotta peräkkäin. Sen jälkeen ne jätettiin niityiksi. Kytöviljelystä saattoi tulla ryöstöviljelyä varomattoman polton takia. Pellot saattoivat palaa "mahoksi" asti.

 

1800- ja 1900-lukujen aikana soiden raivaus, rahkan polttaminen ja savenajo suolle lisäsi selvästi peltopinta-alaa maakunnassa. Kytösavun haju merkitsi myös maatalouden edistymistä.

 

Kytö-nimi näkyy edelleen monien kuntien nimistössä, kuten Kytökylä Haapavedellä tai Kytö-sukunimi Perhossa. Edelleenkin Keski-Pohjanmaalla on vahva kulottamisperinne. Keväisin poltetaan innokkaasti kesantopeltoja ja tienvarsia.

Kaskenpoltto ja kytöviljely

Suomen harvaan asutuilla seuduilla kaskiviljely eli metsän polttaminen on ollut perinteisen viljelyn edullisin keino tuottaa viljaa. Myös Keski-Pohjanmaalla peltojen tuottoa täydennettiin kaskeamalla.

 

Kaskea poltettiin 1800-luvulla vielä koko Suomessa, mutta Keski-Pohjanmaalla keskenpoltto oli jo väistynyt. Viimeisiä kaskeajia tavattiin tuolloin vielä muun muassa Reisjärvellä. 

 

Myös kydön eli soiden  polttaminen on ollut tavallinen tapa raivata maata. Kydön polttoa pidettiin ryöstöviljelynä, jolla pilattiin monta suota. Toisaalta onnistuessaan soiden raivaus, rahkan polttaminen ja suon saveaminen toivat uutta peltoalaa.


Huhtakaskia ja ahoja

Tavallinen kaski tehtiin havu- tai lehtimetsiin. Havumetsiin tehtyä kaskea kutsuttiin huuhtaksi tai huhtaksi.

 

Kaskialan muuttuminen  ahoksi vei kolmesta kymmeneen vuoteen sen mukaan, kuinka monta satoa kaskesta otettiin ja mitä viljaa kaskeen kylvettiin. Raivauksen ja viljelyn jälkeen kaski ruohottui, jonka jälkeen se kelpasi laitumeksi. Koivut ja lepät alkoivat vähitellen vallata kaskea, tosin taimettuminen viivästyi karjan laiduntamisen takia.

 

Tasaikäinen lehtimetsä sopi uudelleen kaskettavaksi 15–30 vuoden kuluttua. Vähitellen päästiin kiertoviljelyyn, jolloin sama kaski saatettiin kasketa  uudestaan.

 

Keskipohjalaisessa nimistössä tapaa edelleen muistoja kaskikulttuurista. Esimerkiksi Huhtala-nimi paljastaa vanhan maankäyttötavan. Myös vanhassa kartta-aineistossa on merkittynä runsaasti vanhoja kaskialueita (svedje). Aho- ja halme-nimet  eri muotoineen on varsin tavallista nimistöä edelleenkin eri kunnissa.


Kytösavuja

Kasken polton lisäksi keskipohjalaiset alkoivat polttaa kytöä eli soita. Suo kuivatettiin, ojitettiin ja kuokittiin. Suo poltettiin juurakkoineen, jolloin saatiin maata ravitseva tuhkakerros. Kytöpellot olivat tuottavia ja niitä kylvettiin 3-4 vuotta peräkkäin. Sen jälkeen ne jätettiin niityiksi. Kytöviljelystä saattoi tulla ryöstöviljelyä varomattoman polton takia. Pellot saattoivat palaa "mahoksi" asti.

 

1800- ja 1900-lukujen aikana soiden raivaus, rahkan polttaminen ja savenajo suolle lisäsi selvästi peltopinta-alaa maakunnassa. Kytösavun haju merkitsi myös maatalouden edistymistä.

 

Kytö-nimi näkyy edelleen monien kuntien nimistössä, kuten Kytökylä Haapavedellä tai Kytö-sukunimi Perhossa. Edelleenkin Keski-Pohjanmaalla on vahva kulottamisperinne. Keväisin poltetaan innokkaasti kesantopeltoja ja tienvarsia.

Luonnonniityt

Karjanruokinta perustui pitkään luonnonniityiltä saatuun heinään. Keski-Pohjanmaalla on ollut niittyjä muuhun Suomeen verrattuna runsaasti. 1700-luvulta lähtien maakunnassa turvauduttiin hanakasti järvenlaskuihin uuden heinämaan saamiseksi.

 

Luonnonniittytalous leimasi keskipohjalaista maataloutta pitkälti 1800-luvun loppuun saakka. Karjanrehu kerättiin luonnonniityiltä, jotka saattoivat olla hajallaan pitkin pitäjiä ja meren rannoilla. Sisämaassa niitettiin luhtasoita ja nevoja, joilta saatiin pääasiassa saraa.

 

Heinänsiemenestä viljellyt heinäpellot ovat kuuluneet keskipohjalaiseen kulttuurimaisemaan vasta 1800-luvun lopulta lähtien.


Merenrannat ja jokivarret

Pohjanmaalla merestä noussut maa oli paikoin vain hiekkaa, mutta maa saattoi olla myös varsin hedelmällistä. Madaltuneista vesistä saatiin aluksi kaislaa ja ruokoa, mutta vähitellen maatumat kasvattivat myös heinää.

 

Pohjanlahden merenrannoilla kasvanut luonnonheinä niitettiinkin visusti talteen karjaa varten. Varsinkin Pedersöressä ja Larsmossa oli meren saarilla hyviä niittyjä ja laitumia.

 

Myös jokien ja purojen tulvat  nostivat hedelmällistä lietettä rannoille, joista niitettiin kesän aikana kasvanutta luonnonheinää eläisten rehuksi.

 


Heinäsuovia ja niittylatoja

Luonnonheinän varastoinnissa käytettiin pieleksiä eli eräänlaisia katoksia  ja heinäsuovia. Vähitellen rakennettiin niittylatoja hirsistä. Ladoissa heinät säilyivät paremmin kuin suovissa.

 

Varsinainen heinäviljely heinänsiemenestä tuli tunnetuksi 1800-luvun lopuulla. Viljelyä siemenestä vastustettiin aluksi voimakkaasti. 1900-luvun alussa yleistyneet maatalouskoneet mahdollistivat heinän kasvattamisen pellossa.

 

 

 

Alakategoriat