Johdanto

 

Pohjanlahden talonpoikaispurjehtijat tekivät aktiivisesti kauppaa jo keskiajalla. Pohjanmaan rannikkoalueella laivoja rakennettiin 1500-luvun lopulla. Alueen laivanrakennus laajeni 1600-luvulla, sillä kauppapurjehdus ja alusten myynti lisääntyivät. Alueen tärkeitä laivanrakennuspaikkoja sijaitsi aina Pietarsaaresta Kalajoelle saakka ja voidaan sanoa, että alue oli 1700-luvulla ja 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla Suomen voimakkainta laivanrakennusseutua.


Rannikon tapulikaupunkioikeuksien myötä kansainvälinen kauppa ja merenkulku 1700-luvun loppupuolella vilkastuivat entisestään. Pohjalaiset laivanvarustajat veivät ulkomaille purjelaivojen lisäksi tervaa, lautaa ja lankkuja ja sieltä tuotiin muun muassa suolaa, tupakkaa, kahvinpapuja ja mausteita. Purjelaivojen kultakausi hiipui 1800-luvun loppupuolella eikä laivojen varustaminen enää kannattanut. Kieltolain aikaan vuosina 1919–32 Pohjanmaan merialueilla liikkui tiuhaan vahvoilla moottoreilla varustettuja nopeita pirtualuksia, joita tullin moottoriveneet yrittivät parhaansa mukaan ottaa kiinni.


Merenkulussa esiintyi paljon myös vastoinkäymisiä, vaaroja ja tragedioita. Sekä aluksissa että kotisatamissa koettiin usein huolta, pelkoa ja murhetta. Myrskyt, karikot ja matalikot aiheuttivat lukuisten pohjalaislaivojen haaksirikon eikä ihmishenkien menettämisiltä aina vältytty. Esimerkiksi kokkolalaisaluksista haaksirikoissa menetettiin 1700- ja 1800-luvuilla lähes 50 alusta. Tuhoisimmat haaksirikot koskivat Speculationia vuonna 1787 Välimerellä, Activea vuonna 1842, Mercuriusta vuonna 1844 ja Familieta vuonna 1860 Atlantilla. Kymmeniä ihmisiä hukkui näissä haaksirikoissa ja aineelliset menetykset olivat valtavat. Kerrotaan, että Mercuriuksen haaksirikosta onnistui pelastautumaan ainoastaan kokki, joka ajautui rantaan ilmeisesti jonkin pyöröpuun varassa.


Pietarsaarelaisaluksista esimerkiksi Anna Maria ajoi kovassa myrskyssä karille Ruotsin länsirannikolla syksyllä 1803, lastinaan muun muassa tervaa, pikeä ja sahatavaraa. 13 merimiestä hukkui. Kadonnut laiva tunnistettiin rantaan ajelehtineesta merimiesarkusta, joka sisälsi nimikirjaimilla varustettuja vaatteita. Joulukuussa 1882 myrsky paiskasi fregatti Vanadikselta viisi miestä yli laidan Englannin kanaalissa.


Traaginen tapaus oli myös Porin edustalla tuleen syttynyt siipiratasalus Österbotten, joka oli elokuussa 1874 matkalla Pietarsaareen. Laivassa oli rahtitavaran lisäksi 35 matkustajaa. Huolimattomasti heitetty palava tulitikku sytytti tulenaran lastin eikä nopeasti levinneitä liekkejä saatu yrityksistä huolimatta sammumaan. Kauhistuneet matkustajat ryntäsivät pelastusveneisiin, jotka ylipainosta kellahtivat nurin jo ennen vedenpintaa. Paikalle saapuneista pelastusaluksista huolimatta onnettomuudessa ehti hukkua lähes 20 henkilöä, joista suuri osa oli naisia ja lapsia. Yksi hukkuneista oli pietarsaarelaisen laivanvarustaja Otto Malmin nuori vaimo Maria, joka odotti lasta. Onnekkaampia olivat italialaisten posetiivarien apina, joka piti kiinni ankkurikettingistä, iäkäs nainen, joka takertui meressä hyvin kelluvaan kahvipannuunsa ja teinipoika, joka takki liekeissä ryntäsi laivasta pelastusveneeseen horjahtaen mereen – mutta pelastui.

 

Österbotten paloi Porin edustalla elokuussa 1874 (Pietarsaaren kaupunginmuseo).


Myös Pohjanmaan rannikolla ja saaristossa on sattunut lukuisia haaksirikkoja. Merialue on matalaa ja karikkoista. Varsinkin ikivanha saaristoreitti, niin sanottu itäreitti Tukholmaan, oli vaarallinen mutta toisaalta myrskyiltä suojassa. Suuremmat, raskaissa lasteissa etelään pyrkineet alukset käyttivät joko avomerireittiä tai Ruotsin rannikon lähellä kulkevaa länsireittiä. Vielä 1800-luvulla kiinteistä ja kelluvista merimerkeistä huolehtiminen oli vasta alkutekijöissään. Myös luotsitoiminta, merikartat ja navigointilaitteet olivat nykymittapuun mukaan puutteellisia.


Kokkolan merialueella arvellaan olevan satoja vedenalaiskohteita, joista läheskään kaikkia ei ole tutkittu eikä siis hylyiksi varmennettu. Ammattipiireissä on tapana kutsua erityisen onnettomuusalttiita alueita ”laivaloukuiksi”. Sellaisilla alueilla on voitu todeta myös poikkeuksellisen paljon haaksirikkoja. Edistystä oli, että Tankkarin saarelle rakennettiin valomajakka vuonna 1889. Toki tunnusmajakoita eli pookeja oli rakennettu Pohjanmaan merialueille jo paljon aiemmin.


Meren alla lepää paljon arvokasta ja tutkimatontakin kulttuuriperintöä: enemmän tai vähemmän ehjiä laivarunkoja, hajonneita rakenteita ja hylkyjen irtotavaraa. Ari Heinilän ja Motion Oy:n TV-dokumentissa Kuka ryösti hylyn? tuodaan esille se, että hylky on eräänlainen aikakapseli, joka voidaan saattaa kertomaan tarinoita satojen vuosien takaa. Dokumentissa kerrotaan, että hylkyjen ihmiset ja tarinat voidaan parhaiten herättää henkiin meriarkeologisten tutkimusten avulla. Ohjelmassa painotetaan myös sitä, että vääränlainen kohteisiin kajoaminen saati niiden ryöstäminen johtaa tärkeiden historiapalasten katoamiseen kenties lopullisesti. Sanoma on, että hylkyjen luona käymiseen tulee liittyä vastuuta ja kunnioitusta. Paikat saattavat olla myös hukkuneiden hautoja. Mahdollisista hylkyrosvoista on ilmoitettava merivartiostolle.


Merenalainen maailma on mykkä ja näkymätön kunnes sille annetaan saatavilla olevien tietojen ja tarinoiden avulla uusi elämä.