Johdanto

 

Metsä on ollut ja on täynnä aarteita, jos ymmärrämme ne puun hyödyntämisenä elinkeinona. Metsästä on satojen vuosien ajan noudettu mastopuita purjelaivoihin ja rakennuspuuta taloja varten, valmistettu tervaa ja pikeä myyntiin sekä hakattu puuta asumusten ja saunojen lämmittämiseen. Metsän aarteisiin kuuluvat myös marjat, sienet ja riista, joilla ihmisiä on ravittu ja ravitaan. Metsä on tarjonnut aineellisen hyvinvoinnin lisäksi myös rauhaa ja turvaa. Isovihan aikana 1710-luvulla metsiin rakennettiin piilopirttejä, joiden toivottiin olevan venäläisten tuhotöiden ulottumattomissa. Myös Suomen sodassa 1800-luvun alussa metsät tarjosivat suojaa Venäjän sotajoukoilta.

 

Tervaa vietiin rannikon satamiin jokiveneillä ja talvisin hevosilla. Sydänmailta tervankuljetus kaikkineen oli raskas ja hankala työvaihe. Ennen kuin terva oli myyntikelpoista satamakaupunkien porvareille, se piti tarkistaa ja todeta lailliseksi. Laillisuuden osoituksena tynnyreihin poltettiin vuosiluku ja kruunu. Kokkolassa ja Pietarsaaressa sijaitsivat tärkeimmät tervasatamat, joista tervaa vietiin suurilla purjelaivoilla Tukholmaan asti. 1700-luvulla Keski-Pohjanmaalla tuotettiin tervaa peräti noin neljännes koko Ruotsi-Suomen tervatuotannosta. Alueelta vietiin tervaa 1700-luvun toisella puoliskolla alun toista miljoonaa tynnyriä.

 

Metsien huvetessa jo 1700-luvulla tervanpoltto siirtyi yhä enemmän sisämaahan, Perhonjokilaakson ja Lestijoen metsäalueille, mikä merkitsi tervan kuljetusmatkojen pidentymistä entisestään. Satamakaupungissa väsyneitä tervankuljettajia ja hevosia vastassa olivat porvareitten lähettämät tervapojat, jotka lupasivat kuljettajille monenlaista hyvää tervakauppojen vastineeksi. Jos kauppa syntyi, kuljettajia kestitiin kauppiaiden majatuvissa – suolakalaa, kaljaa, viinaa, tupakkaa ja makeisia ei pitänyt puuttuman. Arvatenkin myös hevosista pidettiin hyvää huolta.

 

Tervahautojen tekoon, polttoon ja purkuun on liittynyt monenlaista kansanperinnettä, kuten piirileikkejä, tanssia ja kestitystä. Polttotapahtuman onnistumista vahtivaa tervamestariakin on täytynyt pitää hereillä. Tervaan liittyen on syntynyt sanontoja, jotka elävät vieläkin, esimerkiksi: ”Jos ei sauna, viina ja terva auta, niin tauti on kuolemaksi.”

 

 

 

Tervahauta Lestijärvellä 1950-luvun alussa (Suur-Lohtajan historia II, 160)

 

Tervakulttuuriin on kuulunut myös taikauskoa. Haudan sytyttäminen on ollut juhlallinen toimitus ja siihen on saattanut kuulua outojakin rituaaleja: ”Joka haudalla oli oma haltijansa ja tervanpolttaja saattoi tehdä haudan ympärillä kierroksia, joilla nähtävästi on ollut hautaa suojaava vaikutus” (Jämsä 1978, 136). Eino Isohanni (1978, 252) kertoo terva-aineksia käyttävästä noidasta, joka ”vei hammastautisen saunan porstuaan, haki tervaspuuta, josta vuoli kolme tikkua. Joka tikulla kaivoi kipeän hampaan ientä. Sitten piti hoidettavan sylkeä kolmasti avaimenreikään verta ja kolmasti lyödä kädet ristiin tuulimyllyn siiviksi. Nyt noita piilotti tikut ja hampaan piti kestää terveenä siksi kunnes tikut lahosivat.”

 

Perinteinen tervanpoltto hiipui vähitellen 1800-luvun loppupuolella ja lopahti kokonaan 1900-luvun alussa. Tervaa toki tarvittiin yhä kotitarpeiksi, esimerkiksi nahkasaappaiden rasvausseokseen, kärryjen ja rekien suojaamiseen ja lehmien sorkkien hoitoon, mutta sitä ei enää poltettu omissa tervahaudoissa, ”joista oli vain mustia tuoksuvia kuoppia jäljellä lähimetsissä”, kuten Viljo S. Määttälä on todennut kirjassaan Rautamestareiden kylä (2000, 45). Talvi- ja jatkosodan aikana tervaa ja hiiltä tarvittiin autojen hiilikaasuttimiin. Lestijärvellä tehtiin teollisesti tervaa toisen maailmansodan jälkeen, sillä tervaa tarvittiin muun muassa voiteluöljyn raaka-aineeksi ja veneisiin. Piestä yritettiin tehdä jopa purukumia, mutta tämä yritys epäonnistui. Tervatehdas oli alueella joka tapauksessa merkittävä työllistäjä 1950-luvun loppuun asti.

 

Ruotsin vallan aikana lainsäädäntö ja sen olematon valvonta sallivat paljon vapauksia metsien käytölle. Metsiä hyödynnettiin ja haaskattiin suruttomasti: mastopuita kaadettiin, lautoja sahattiin, kaskia kaadettiin ja tervaa poltettiin rajoituksetta. Esimerkiksi Lestijärvellä 1780-luvulla joillekin taloille oli annettu lupa vain muutaman tervatynnyrin valmistamiseen per vuosi, mutta asetukset ja käytäntö eivät kohdanneet: kyseiset talot saattoivat tuottaa säännöstä piittaamatta 20–30 tynnyriä tervaa.

 

Valtion metsiä koskeva vuonna 1851 säädetty metsäasetus ja hieman myöhemmin perustettu metsähallinto pyrkivät säännöstelemään metsien liiallista hyödyntämistä. Perustettiin metsänvalvontaa suorittavia ammatteja, joista metsänvartijat olivat niitä, joiden tehtävänä oli liikkua omissa vartiopiireissään ja valvoa metsiä varkailta, haaskaajilta, kuloilta ja laittomilta metsästäjiltä. Ilman lupaa ei saanut enää kaataa eikä myydä puuta. Metsänhaaskauksesta joutui käräjille ja siitä seurasi rangaistus.