Johdanto
Pohjanmaan satamat olivat 1700- ja 1800-luvuilla vilkkaita paikkoja, joissa arvatenkin kuului pajojen kilkatusta, telakoiden pauketta, kärrynpyörien kitinää, miesten huutoja ja hevosten korskuntaa. Ilman täyttivät tervan, pien ja hevosenlannan väkevät hajut. Kaupunkilaiset saattoivat kokoontua satamiin seuraamaan vastavalmistuneiden purjelaivojen vesillelaskua tai pitkiltä ulkomaanmatkoilta palaavia aluksia, joiden miehistön toivottiin olevan kunnossa tai ainakin hengissä matkan rasituksista ja vastoinkäymisistä. Matkan vaaroja olivat haaksirikot, onnettomuudet, taudit ja jopa laivojen sieppaukset. Esimerkiksi syksyllä 1785 palasi maailman meriltä pietarsaarelainen fregatti Concordia, jonka miehistöstä alun toistakymmentä oli matkan aikana menehtynyt tauteihin. Concordia oli ensimmäinen suomalainen laiva, joka purjehti Intä-Intiaan. Huomiota herätti myös Peter Malmin omistama Hercules, joka purjehti Petter Idmanin kipparoimana ensimmäisenä suomalaisena aluksena maailman ympäri 1840-luvulla.
Rannikon laivanrakennus, merenkulku ja kauppa rikastuttivat kauppaporvareita ja tarjosivat työtä ja toimeentuloa alueen väestölle. Laivojen rakentamisessa tarvittiin kirvesmiehiä ja puuseppiä, merenkulussa puolestaan merimiehiä ja päällystöä. Nämä elinkeinot heijastuivat laajalle alueelle, sillä laivanrakennus ja kauppa edellyttivät metsien hyödyntämistä sisämaassa asti. Puutavaraa ja tervaa tuotiin Kokkolaan Perhonjokilaaksosta ja Pietarsaareen Järviseudulta asti. Metsistä saadun ”vihreän kullan” kääntöpuolena oli metsien hupeneminen, joka aiheutti huolta jo 1700-luvulla.
Pietarsaaren Vanha satama, joka siirrettiin maankohoamisen myötä 1600–1800-lukujen aikana kaupungin tuntumasta vaihe vaiheelta kaupungin pohjoispuolelle Kittholmaan, on ollut merkittävä paikka taloudellisesti ja kulttuurihistoriallisesti koko Suomenkin mitassa. Satama ja sen lähiympäristö olivat merenkulun, laivanrakennuksen, kaupan ja teollisuuden keskuksia. Satamasta vietiin tervaa, pikeä ja puutavaraa ja sinne tuotiin muun muassa suolaa, kahvia, mausteita, tupakkaa ja väriaineita.
Sataman sijaintia pidettiin erinomaisena, sillä se oli suojassa kovilta tuulilta. Kruunun laivapäällikkö Påhl Lijthen totesi 1600-luvun lopulla, että sataman sisääntuloväylä on riittävän syvä ja ilman suurempia kiviä ja että laivat saattoivat ankkuroitua lähelle rantavajoja lastin siirtämistä varten. Kittholman metsä, joka rauhoitettiin puunkaadolta jo 1700-luvun alkupuolella, muodosti luonnollisen suojan pohjoismyrskyiltä.
Sataman erinomaisuutta perusteltiin myöhemmin myös sen takia, että Pietarsaaren kaupunki saisi täydet purjehdusvapaudet ja tullioikeudet. Tukholman kauppaporvarit tietysti puolustivat omia privilegioitaan ja vastustivat tapulioikeuksien myöntämistä Suomen rannikkokaupungeille. Pitkällisen ja monivaiheisen poliittisen kamppailun jälkeen Pietarsaari sai tapulioikeudet viimein vuonna 1793, Kokkola kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Tapulioikeuksien puolesta kamppailivat etenkin valtiopäivillä papiston edustajana toiminut Anders Chydenius ja Pietarsaaren pormestari Natanael Häggström. He rohkenivat vihjailla Tukholman suuntaan, että suomalaisten uskollisuus Ruotsia kohtaan saattaisi olla koetuksella, jos ei kauppaoikeuksia myönnetä.
Jos Tukholma rajoitti pikkukaupunkien kaupankäyntiä, niin myös Suomen rannikolla riidat olivat yleisiä. Porvareiden tavoin talonpojatkin harjoittivat kaupankäyntiä meritse, jopa Tukholmaan asti, vaikka heidän purjehdustaan pyrittiin sääntelemään. Porvaristo toivoi talonpoikien keskittyvän peltojen ja niittyjen hoitamiseen eikä sekoittamaan porvariston liiketoimintaa. Ylipäätään kaikenlainen kaupankäynti oli 1600- ja 1700-luvuilla tiukasti säänneltyä ja kauppakomppanioiden monopolissa. Lisäksi tullilaitos valvoi ja verotti kauppaa.
Vanhan sataman alueella harjoitettiin laivanrakennusta jo 1660-luvulla hollantilaisten Mommanin veljesten toimesta. Kansainvälisestikin merkittävä laivaveistämö Carlholm (tai Calholm) aloitti toimintansa 1700-luvun lopussa satamalahden länsipuolella. Muunkinlaista teollista toimintaa synnytettiin alueelle. 1750-luvun alussa sataman läheisyyteen, Nätinabbaniin (Verkkoniemeen) perustettiin Pikiruukki. 1850-luvulla Piispansaaressa oli luumylly, joka tuotti luujauhetta lannoitteeksi. Samoihin aikoihin perustettiin alueelle olutpanimo ja viinanpolttimo. Mekaaninen verstas aloitti toimintansa 1800-luvun lopussa. Vuodesta 1860 Tukkisaaressa toimi yksi Suomen ensimmäisistä höyrysahoista.
Sodat ja kaupankäynnin suhdanteet vaikuttivat tietysti myös Pietarsaaren sataman toimintaan ja koko kaupungin elämään. Isovihan aikana 1710-luvulla menetettiin venäläisten terrorin vuoksi laivoja. Miltei koko kaupunki poltettiin. Suomen sodan aikana 1808–1809 ja sen jälkeen laivanrakennus oli lamassa. Tilanne parani vasta 1820-luvun lopulla. Krimin sodan aikana 1850-luvulla kaupunkilaiset elivät pelossa, kun englantilaiset saartoivat satama-aluetta ja yrittivät hyökätä satamaan. Kuten naapurikaupungissa Kokkolassa, englantilaisten tunkeutumisyritykset eivät onnistuneet. Tämäkin sota lamautti laivanrakennusta ja kauppaa joksikin aikaa. Purjelaivojen kultakausi merenkulussa kesti 1800-luvun lopulle kunnes kilpailukykyisemmät höyrylaivat alkoivat yleistyä.
Satama siirrettiin 1800-luvun lopulla Alholmaan. Vanha satama on sen jälkeen toiminut lähinnä vapaa-ajan alueena ja pienvenesatamana. Veden puhdistuminen, ruoppaukset ja maisemoinnit ovat pelastaneet luonnonkauniin ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan ympäristön. Kulkija saattaa osua sataman entisille lastauspaikoille, joissa yhä voi nähdä ja haistaa ”tervalattian”. Tervan seassa saattaa olla purjelaivojen ruumakiviä, joita tarvittiin alusten tasapainottamiseen.
