Tarinaa

 

Samuli Paulaharju (1930, 15–17) kertoo mahtimiehestä Esko Tiaisesta, joka suurperheensä kanssa asui Salamajärven rannalla 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkupuolelle asti. Tiaisella oli iso talo, ”ikivanha pyöreistä hirsistä isketty, luukkuikkunainen iso savupirtti”, jota kutsuttiin Tialaksi. Hänellä oli taloja muuallakin Perhon alueella ja työntekijöitä runsaasti. Erämaan vesistöistä pyydettiin kalaa ja kaskettua viljelymaata oli laajalti. Pidettiin myös karjaa, jota oli peräti ”sata sarvenkantajaa, tuhat villan tuottajaa”.  Perimätiedon mukaan Tiainen valmisti järvimalmista rautaa omassa rautahytissään ja Tialassa olikin useita rautaisia portteja, mikä sekin kuvastaa tilan vaurautta. Paulaharjun tarinan mukaan Tialan isäntä ja rengit tekivät niin pitkää ja raskasta työpäivää, että iltamyöhällä erämaan taukotuvassa ”rengit retkahtivat lattialle, ukkokin oikaisi penkille pitkäkseen ja nukahti, jopa niin kovasti, että nälkäinen koira söi vasta kuraistun (kuraantuneen – KI) karvakengän hänen toisesta jalastaan.” Aamulla herättyään isäntä huomasi kengättömän jalkansa ja kirosi koko lepopaikan.