Johdanto

 

Kaustisen poikkeuksellisella tavalla aktiivisena ja elävänä säilynyt länsisuomalainen viulunsoittoperinne ja -tyyli periytyvät ainakin 300 vuoden takaa. Viulunsoitto levisi 1600-luvulla talonpoikaisväestön keskuuteen Ruotsissa ja merenkulun, kaupan ja ihmisten liikkuvuuden myötä vähitellen myös Pohjanlahden itärannikolla.

 

Uusi viulumusiikki oli nuorisomusiikkia. Varhaisimmat nimeltä tiedetyt kaustislaiset pelimannit löytyvät 1700-luvun kirkkoraatien pöytäkirjoista heidän rikottuaan kieltoa, joka koski tansseissa soittamista sunnuntaisin. Toisaalta yhdeksi syyksi pelimannimusisoinnin kukoistamiseen juuri Kaustisella on arveltu verrattain suvaitsevaista uskonnollista ilmapiiriä.

 

Esimerkiksi vuonna 1759 sakotti Ylivetelin kappeli, johon Kaustinen kuului, tanssituvan isäntää kahdellatoista äyrillä. Tilaisuudessa mukana olleet tanssijat ja pelimannit saivat valita joko jalkapuun tai sakkojen maksamisen. Vuonna 1784 Kaustisella kinkeripäivän iltana tansseja paheksui itse kirkkoherra Anders Chydenius.

 

Vaikka talonpoikaissävelmissä oli samankaltaisuutta säätyläisten harrastaman musiikin kanssa, soittotyylit olivat erilaiset. Soittimet, tanssit ja osin sävelmätkin tulivat alkujaan vierailta mailta ja säätyläisiltä, mutta talonpoikaisen yhteisön soittajat kehittivät omaleimaisia soittotyylejä, joiden hallinta vaati lahjakkuutta ja kovaa harjoittelua.

 

Talonpoikaiskulttuurissa viulusta tuli häiden soitin. Viuluperinteen kukoistusaika Länsi-Suomessa oli 1700- ja 1800-luvuilla. Suurissa, kolmipäiväisissäkin häissä parhaat pelimannit soittivat monivaiheisissa, tuntikausia kestäneissä purppuritansseissa ja seremonioissa. Koska suuria häitä pidettiin harvoin, alettiin järjestää myös muunlaisia tanssitilaisuuksia. Suuremmissa, monipäiväisissä tansseissa soitti niin ikään parhaat hääpelimannit, pienemmissä ”nurkkatansseissa” riitti yksikin vaatimattomamman tasoinen soittaja.

 

1800-luvun lopulla viulumusiikki sai ensin pilliurut ja sittemmin harmonin säestyssoittimekseen. 1900-luvun alussa häätraditio jäi modernisaation jalkoihin ja uudenlainen musiikkikulttuuri valtasi alaa. 1950-luvulle tultaessa vanhakantainen, persoonallinen soittotyyli oli enää yksittäisten taitajien varassa – paitsi Kaustisella, jossa perinne säilyi tietoisen elvytystyön ansiosta elävänä. Häät korvautuivat muun muassa nuorisoseurailtamilla, pelimannikilpailuilla ja vapaalla musisoinnilla perinneaktivisti Santeri Isokankaan kahvilassa. Eikä hääperinnekään täysin kadonnut. Kaustisen Purppuripelimannien radionauhoitukset 1950-luvulla toivat musiikkia ja Kaustista yleiseen tietoisuuteen. Varsinkin Konsta Jylhän omien sävellysten suosio ja Kaustisen kansanmusiikkijuhlat räjäyttivät 1960-luvun lopussa käyntiin yhä nykyään jatkuvan kansanmusiikin renessanssin. Kaustisesta tuli suomalaisen kansanmusiikin keskus.

 

Kaustisen festivaaliareena kesällä 2018 (kuva: Yle 16.7.2018)

 

Muuan Salonkylän pelimanniryhmän soittaja on todennut 1980-luvun puolivälissä soittoharrastuksestaan, että se alkoi hieman ennen talvisotaa hänen ollessaan teini-ikäinen. Naapurissa soitettiin ahkerasti ja sieltä piti välillä käydä kysymässä, että miten niitä nuotteja oikein luetaan. Kylässä soitettiin monessa talossa ja nuori muusikonalku pääsi välillä musisoimaan taitavien pelimannien kanssa.

 

Kansanmusiikin 1960-luvulla alkaneeseen nousuun vaikutti merkittävästi se, että Konsta Jylhä, Wiljami Niittykoski ja heidän jälkeensä monet muutkin rupesivat säveltämään traditiosta ponnistavia mutta myös sen rajoja tyylitietoisesti rikkovia kappaleita. Perinteiseen tyyliin soittavien kaustislaisten kyläyhtyeiden lisäksi nykyään sellaiset kaustislaiset tai kaustislaislähtöiset yhtyeet ja säveltäjät kuten JPP, Frigg, Ville Kangas, Ville Ojanen ja Häävi luovat tradition pohjalta modernia kansanmusiikkia, joka kiinnostaa kaiken ikäisiä musiikin ystäviä. Kansainvälisestikin tunnettu Näppäri-metodi kasvattaa puolestaan uusia soittajia lapsista ja nuorista.