Soivien kivien kyläreitti

Tervetuloa Soivien kivien kyläreitille

Hieman yli 4000 asukkaan Kaustinen on suomalaisen kansanmusiikin mahtipitäjä ja voimakeskus. Ainakin 1760-luvulle ulottuva länsisuomalainen pelimanniviuluperinne on säilynyt paikkakunnalla tyylipiirteiltään omaleimaisena ja vahvuudeltaan ainutlaatuisena. Kaustislaiset pelimannit ovat hallinneet tradition mutta luoneet siitä ponnistaen myös uutta.

Kaustisen kansanmusiikkijuhlista tuli heti ensimmäisestä vuodesta 1968 alkaen koko suomalaisen kansanmusiikin, sen esittäjien ja ystävien vuosittainen päätapahtuma. Alusta asti se on ollut myös kansainvälinen tapahtuma.

Kaustisen pelimannikulttuurissa tärkeässä asemassa ovat olleet ja ovat yhä paikalliset yhtyeet, joita löytyy lähes jokaiselta kylältä. Kansanmusiikkiperintö näkyy paikkakunnalla kaikessa. Kaustisen keskustassa festivaalien ympärille on rakentunut vuosikymmenien saatossa kiintoisia tutustumiskohteita.

Aikoinaan kahvilanpitäjä ja perinneaktivisti Santeri Isokangas totesi, että ”vielä meillä täälä kivetki soi ja koko universumi tuntee meidän musiikin”.

Tervetuloa Soivien kivien kyläreitille!

Keskustele Twitterissä #SoivatkivetGL!

Twiittaa #SoivatkivetGL

#SoivatkivetGL twiitit

Johdanto

Kaustisen poikkeuksellisella tavalla aktiivisena ja elävänä säilynyt länsisuomalainen viulunsoittoperinne ja -tyyli periytyvät ainakin 300 vuoden takaa. Viulunsoitto levisi 1600-luvulla talonpoikaisväestön keskuuteen Ruotsissa ja merenkulun, kaupan ja ihmisten liikkuvuuden myötä vähitellen myös Pohjanlahden itärannikolla.

Uusi viulumusiikki oli nuorisomusiikkia. Varhaisimmat nimeltä tiedetyt kaustislaiset pelimannit löytyvät 1700-luvun kirkkoraatien pöytäkirjoista heidän rikottuaan kieltoa, joka koski tansseissa soittamista sunnuntaisin. Toisaalta yhdeksi syyksi pelimannimusisoinnin kukoistamiseen juuri Kaustisella on arveltu verrattain suvaitsevaista uskonnollista ilmapiiriä.

Esimerkiksi vuonna 1759 sakotti Ylivetelin kappeli, johon Kaustinen kuului, tanssituvan isäntää kahdellatoista äyrillä. Tilaisuudessa mukana olleet tanssijat ja pelimannit saivat valita joko jalkapuun tai sakkojen maksamisen. Vuonna 1784 Kaustisella kinkeripäivän iltana tansseja paheksui itse kirkkoherra Anders Chydenius.

Vaikka talonpoikaissävelmissä oli samankaltaisuutta säätyläisten harrastaman musiikin kanssa, soittotyylit olivat erilaiset. Soittimet, tanssit ja osin sävelmätkin tulivat alkujaan vierailta mailta ja säätyläisiltä, mutta talonpoikaisen yhteisön soittajat kehittivät omaleimaisia soittotyylejä, joiden hallinta vaati lahjakkuutta ja kovaa harjoittelua.

Talonpoikaiskulttuurissa viulusta tuli häiden soitin. Viuluperinteen kukoistusaika Länsi-Suomessa oli 1700- ja 1800-luvuilla. Suurissa, kolmipäiväisissäkin häissä parhaat pelimannit soittivat monivaiheisissa, tuntikausia kestäneissä purppuritansseissa ja seremonioissa. Koska suuria häitä pidettiin harvoin, alettiin järjestää myös muunlaisia tanssitilaisuuksia. Suuremmissa, monipäiväisissä tansseissa soitti niin ikään parhaat hääpelimannit, pienemmissä ”nurkkatansseissa” riitti yksikin vaatimattomamman tasoinen soittaja.

1800-luvun lopulla viulumusiikki sai ensin pilliurut ja sittemmin harmonin säestyssoittimekseen. 1900-luvun alussa häätraditio jäi modernisaation jalkoihin ja uudenlainen musiikkikulttuuri valtasi alaa. 1950-luvulle tultaessa vanhakantainen, persoonallinen soittotyyli oli enää yksittäisten taitajien varassa – paitsi Kaustisella, jossa perinne säilyi tietoisen elvytystyön ansiosta elävänä. Häät korvautuivat muun muassa nuorisoseurailtamilla, pelimannikilpailuilla ja vapaalla musisoinnilla perinneaktivisti Santeri Isokankaan kahvilassa. Eikä hääperinnekään täysin kadonnut. Kaustisen Purppuripelimannien radionauhoitukset 1950-luvulla toivat musiikkia ja Kaustista yleiseen tietoisuuteen. Varsinkin Konsta Jylhän omien sävellysten suosio ja Kaustisen kansanmusiikkijuhlat räjäyttivät 1960-luvun lopussa käyntiin yhä nykyään jatkuvan kansanmusiikin renessanssin. Kaustisesta tuli suomalaisen kansanmusiikin keskus.

Kaustisen festivaaliareena kesällä 2018 (kuva: Yle 16.7.2018)

Muuan Salonkylän pelimanniryhmän soittaja on todennut 1980-luvun puolivälissä soittoharrastuksestaan, että se alkoi hieman ennen talvisotaa hänen ollessaan teini-ikäinen. Naapurissa soitettiin ahkerasti ja sieltä piti välillä käydä kysymässä, että miten niitä nuotteja oikein luetaan. Kylässä soitettiin monessa talossa ja nuori muusikonalku pääsi välillä musisoimaan taitavien pelimannien kanssa.

Kansanmusiikin 1960-luvulla alkaneeseen nousuun vaikutti merkittävästi se, että Konsta Jylhä, Wiljami Niittykoski ja heidän jälkeensä monet muutkin rupesivat säveltämään traditiosta ponnistavia mutta myös sen rajoja tyylitietoisesti rikkovia kappaleita. Perinteiseen tyyliin soittavien kaustislaisten kyläyhtyeiden lisäksi nykyään sellaiset kaustislaiset tai kaustislaislähtöiset yhtyeet ja säveltäjät kuten JPP, Frigg, Ville Kangas, Ville Ojanen ja Häävi luovat tradition pohjalta modernia kansanmusiikkia, joka kiinnostaa kaiken ikäisiä musiikin ystäviä. Kansainvälisestikin tunnettu Näppäri-metodi kasvattaa puolestaan uusia soittajia lapsista ja nuorista.

Tekijät ja lähteet

Käsikirjoitus: Kansanmusiikki-instituutti ja Kari Ilmonen

Kuvat: Kari Ilmonen ja Kansanmusiikki-instituutti

Graafinen ulkoasu: Creamedia

Tiimi: Kari Ilmonen, Lauri Oino, Matti Hakamäki, Maria-Elisa Marjusaari, Touko Kentala, Tuomo Härmänmaa, Veli-Matti Tornikoski ja Matias Meriläinen

Lähteet:

Ala-Könni, Erkki: Perhonjokilaakson suomalaispitäjien kansanmusiikki 1800-luvulla. Teoksessa Kokkolan pitäjän yläosan historia. Kirj. Pentti Virrankoski. Kokkola 1961.

Hanhikoski Terttu 2007, Ja sitte me soitethin, laulethin ja tanssithin… Kaustisen Pelimanniyhdistys ry.

Helistö, Paavo: Konsta: Konsta Jylhän, pelimannin ja kansansäveltäjän tarina. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja, 42. Kaustinen 1997.

Ilmonen, Kari: Pelimannikulttuuri ja moderni maaseutuyhteisö. Chydenius-Instituutin julkaisuja nro 18. Kokkola 1986.

Kolehmainen Ilkka (toim.): Mestaripelimannit. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja nro 33. Kaustinen 1992.

Konsta Jylhä https://fi.wikipedia.org/wiki/Konsta_Jylh%C3%A4

Känsälä Risto: Sivukamaritupa. Kansanmusiikki-instituutti. Sananjalka nro 26. Kaustinen 1984.

Laitinen, Heikki: ”Kaustislaisuuden” synty. Kaustisen ensimmäiset kansanmusiikkijuhlat ja maaseutukulttuurin paluu 1960-luvun lopun Suomessa. Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen laudaturtyö. Tampereen yliopisto 1977.

Laitinen, Heikki: Talonpoikaismusiikin suuri murros. Teoksessa Musiikkikulttuurin murros teollistumisajan Suomessa. Toim. Vesä Kurkela ja Riitta Valkeila. Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitos 1982. S. 131–134.

Laitinen Heikki: Viisikymmentä kertaa Kaustinen. Kansanmusiikki-lehti (erikoisnumero 2B) 2017. S. 8-13.

Pelimannitalo (Kaustinen) https://fi.wikipedia.org/wiki/Pelimannitalo_(Kaustinen)

Pulkkinen, Marjatta: Puhu Pulukkinen! Vetelin Pulkkisia vanhoina aikoina 1995.

Tarinaa Pelimannitalosta. Arviiti – Kaustisen historiallinen tietokanta http://www.arviiti.fi/tarinaa-pelimannitalosta/

Valo, Vesa-Tapio: Salonkylän musiikkihistoriaa. Teoksessa Viljami Niittykosken Nuottikirja. Toim. Juha Kangas ja Simo Westerholm. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja nro 3. Kaustinen 1980.

Westerholm, Simo: JU PET sanoi Santeri. Santeri Isokangas (1885–1967) yrittäjänä ja Kaustisen kansanmusiikin vaalijana. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja nro 19. Kaustinen 1985.